1700-luku, Naapurikaupungit kilpasilla

Teksti: Marjatta Hietaniemi

Ommeltu reunapitsi pellavaa. 7 x 279 cm. Pellava. Myöhemmin lisätty 1 cm:n kiinnitysreuna puuvillaa. Argentan, 1700-luvun loppu.

Ommeltu irtokaulus pellavaa. 4 x 21,5 x 15,5 cm. Pellava. Myöhemmin lisätty 0,8 cm:n kiinnitysreuna puuvillaa. Alençon, 1700-luvun alku.

Kesällä 2017 Salon taidemuseo Veturitallissa oli esillä emerita museonjohtaja Anne-Maj Salinin ja minun kuratoima näyttely Pitsi on pop. Siellä oli käynyt myös Särkisalossa tuolloin asunut Genevessä antiikkikauppaa pitänyt Heli Grandjean. Hän oli sanonut asiakaspalvelussa toimineelle Lea Jansenille, että hänellä olisi myytävänä antiikkipitsejä ja kysynyt, että tietäisivätkö he museossa jotakuta, joka voisi sellaisia ostaa. No, entinen työtoverini Lea soitti minulle ja kysyi, tietäisinkö minä. Tiesinhän minä: ostaja olin minä!

Näyttelyn päätyttyä syyskuussa lainasin museonjohtaja Laura Luostariselta auton ja ajoin Särkisaloon Petun saaren perälle, jonne Heli oli sveitsiläisen miehensä kanssa rakentanut hulppean huvilan, talviasuttavan talon, joka oli heidän kotinsa Sveitsin vuosien jälkeen. Minulla oli vaikeuksia saada peruutettua auto kiviaidassa sijaitsevasta portista hyvin hoidetulle pihalle.

Heli oli jo tuonut olohuoneensa pöydälle kasan pitsejä, joista arveli minun olevan kiinnostunut. Ja olinhan minä. Joukossa oli chantillya, maltanpitsiä ja upea reunapitsi, jonka tunnistin Calais'n pitsimuseon kirjaa tutkittuani ommelluksi Argentaniksi. Pitsissä ommeltuja kuvioita yhdistää ommellen valmistettu verkkopohja, joka muodostuu pykäpistoilla päällystetyistä kuusikulmaisista silloista. Pitsi oli peräisin 1700-luvun lopulta.

Myöhemmin ostin Heliltä lisää pitsejä. Niihen joukossa olin suuresti kokoelmaani haluamaani Alençonia yhden kauluksen verran. Tässä, niin kuin yleensäkin Alençonissa pieniä kuvioita yhdistää ommellen valmistettu verkkopohja. Pitsityypissä kuvioiden reunoja on usein korostettu korostuslangalla, joka on peitetty pykäpistoilla ja pienillä nypyillä. Pitsiä oli alettu valmistaa Alençonissa 1700-luvun alussa ja sitä pidetään yhtenä maailman kauneimmista pitseistä.

Monissa tv-sarjoissakin mainitusta Alençonin pitsistä tuli erittäin haluttu ja kallisarvoinen ja se syrjäytti vähitellen naapurikaupunki Argentanin pitsit. Mutta missä olivat Argentanin ja Alençonin juuret?

Meidän on palattava vuoteen 1665, jolloin aurinkokuninkaan Lydvig XIV:n talousministeri Jean-Baptiste Colbert kutsui kotilinnaansa salaa Flanderista kymmenen pitsinnyplääjää ja Venetsiasta kymmenen pitsinompelijaa. Näiden tarkoitus oli opettaa ranskalaisille pitsintekotaitoa. Syynä oli tuontipitsien takia kuralla ollut maan talous. Oli laskelmia, joiden mukaan jopa kolmannes valtion rahavaroista kului pitseihin. Jo Colbertin edeltäjä oli valittanut tuskastuneena: "Me tarvitsemme rautaa ja sotaväkeä emmekä keikareita ja pitsejä."

Colbertin oli kutsuttava tekijät Ranskaan salaa, sillä ainakin Venetsiassa ja eniten pitsejä tuottaneella Buranon saarella pitsinompelijoita oli kielletty poistumasta maasta kuolemanrangaistuksen uhalla. Jopa heidän läheisiään uhattiin rangaistuksella. Ilmeisesti Colbertin tarjous oli köyhissä oloissa eläville pitsinompelijoille sen verran houkutteleva, että he päättivät lähteä.

Hanke onnistui hyvin. Ranskalaiset oppivat ulkomaisilta opettajiltaan pitsintekotaidon ja kehittyivät siinä niin taitaviksi, että tuontivetoisuus vaihtui vientivetoisuudeksi. Ranskalaiset kehittivät lisäksi ennen vallankumousta muodissa olleen rokokoon vaatimuksesta pitsinsä kevyemmiksi ja ilmavammiksi kuin mitä naapurimaittensa barokin jäljiltä laahaavat raskaat pitsit olivat. Lisäksi Colbertillä oli tarjota maansa pitsintekijöille porkkanana kymmenen vuoden verovapaus, mikäli he käyttäisivät pitseistä nimitystä Point de France, Ranskan pisto. Vasta sen jälkeen tekijät saattoivat käyttää luomuksistaan kotipaikkansa nimeä. Näin tapahtui myös Argentanissa ja Alençonissa. Kaupungit tunnetaankin juuri pitseistään, mutta vain Alençonissa toimii edelleen pitsimuseo.