1600-luku, Mustan laatikon salaisuus

Teksti: Marjatta Hietaniemi

 Nyplätty reunapitsi pellavaa. 9,5 x 42,5 cm. Tukeva, melko paksusta langasta nyplätty jatkuvalankainen pitsi, jonka reunassa on terävät, hammastetut sakarat. Pitsi on ehkä ollut alun perin hiuslaitoksen tai hihansuiden koristeena. Genova, Italia, 1600-luvun toinen neljännes.

Elokuisena päivänä 2010-luvun alkupuolella kävelin parin ystävän kanssa Venetsian kupeessa sijaitsevan Mestren keskustan kävelykadulla. Kohteena oli minulle tuttu kohde Alicen antiikkikauppa. Sieltä olin löytänyt jo monta aarretta, kuten viidellä eurolla konepitsiksi luulemani ihanan pitsin. Niin hyvin se oli tehty. Myöhemmin löysin samanlaisen pitsin kerääjäkollegani Maija Aatelon lahjoittaman englantilaisen pitsikirjan kannesta. Siitä selvisi, että italialainen löytöni oli brysseliläinen duchesse-pitsi 1880-luvulta.

Tällä kertaa mitään erityistä ei tuntunut löytyvän. Silloin Alice pyysi meitä odottamaan hieman. Hän jätti meidät noin vain Muranon maljakoita ja vintage-koruja ja -laukkuja sisältävään liikkeeseensä ja poistui liikkeestään läheiseen kerrostaloon, josta palasi kohta mukanaan musta pahvilaatikko. Kun hän avasi sen, siellä oli lajitelma pitsejä, jotka tunnistin heti arvokkaiksi.

Mukana oli barokin ajan mallin mukaan ommeltuja pitsikappaleita ja ohuenohuesta langasta virkattu vanhan naisen päähuivi, jonka tarkoitus oli peittää päälaelta iän myötä ohenneet hiukset. Tunnistin pitsin Trasimeno-järvesssä sijaitsevan Isola Maggioren pitsiksi. Ylhäisönaiset olivat opettaneet saarella nuoria tyttöjä virkkaamaan irlanninpitsiä, jotta nämä olisivat pystyneet auttamaan näin taloudellisissa vaikeuksissa olevia perheitään. Aivan samoin hugenottivainoja Irlantiin Normandiasta paenneet orsolininunnat olivat opettaneet irlantilaisia perunaruton kohdattua maan 1845. Samalta saarelta arvelin olevan myös laatikossa olleen virkatun edustan. Udinessa asuva kerääjäkollegani Luciana Molinis oikaisi minua myöhemmin ja kertoi pitsin olevan Orvietoa, toista kuuluisaa italialaista virkattua pitsiä. Vielä laatikossa oli pöytäliinan nurkkiin ommeltavia nyplättyjä kolmioita, jotka tunnistin myöhemmin pohjoistitalialaisessa Cantùssa valmistuneiksi.

Sokerina pohjalla oli kolme leveähköä nyplättyä pitsiä. Kaikki olivat reilun 40 sentin mittaisia, mitä mittaa ihmettelin. Pitsien käyttötarkoitus paljastui vasta aikojen päästä, kun entinen antiikkikauppiasystäväni Tuula Kuusi lähetti minulle Sinebrykoffin taidemuseosta ostamansa postikortin, joka esitti amsterdamilaisen Cornelis van der Voortin 1621 maalaamaa nuoren naisen muotokuvaa. Siinä naisella oli hiuksissaan ja hihansuissaan koristeena samankaltaiset pitsit, jotka minun laatikostani löytyneessä pitsissä oli ollut. Muoti oli ollut vallalla Euroopassa laajemminkin, koskapa löysin pitsini kuvan 2017 syntymäpäivälahjaksi saamastani kirjasta Merletti dalle collezzioni del Palazzo Madama. Siinä pellavalangasta nyplätyn jatkuvalankaisen pitsin kerrottiin olevan peräisin Genovasta, jossa se oli valmistettu 1600-luvun toisella neljänneksellä.

Mustan laatikon pitsit paljastuivat suuremmiksi aarteiksi kuin olin kuin olin kuvitellut vasta myöhemmin, mutta niin onnellinen olin jo ostohetkellä 60 euroa maksaneesta laatikosta pitseineen, että muistan käsieni vapisseen eivätkä ne sitä pienestä tehneet. Kun pääsimme ulos Alicen liikkeestä, istahdin ystävieni kanssa läheisen suihkukaivon reunalle ja poltimme savukkeet onnistuneiden kauppojen kunniaksi.