Maskun intarsia tekijän näkökulmasta

Kirjoittaja ja kuvat: Hanna Lehmusto

Kuulin ensimmäisen kerran Maskun intarsian ennallistusprojektista tiiviisti seuraamani Neulakko-blogin ilmoituksesta. Olin jo aiemmin ollut tietoinen Ruotsissa tehdyistä keskiaikaisten intarsiatekstiilien ennallistuksista mutta tiedossani ei silloin ollut edes se, että Suomestakin on vastaavanlainen säilynyt vanha tekstiili. Yllätys siis oli monessakin suhteessa melkoinen, kun ennallistusryhmää alettiin kasaamaan, ja vielä yllättyneempi olin, kun minut lopulta valittiin ryhmään.

Vaikka olin harrastanut historiallisia tekstiileitä jo noin viidentoista vuoden ajan ja tutustunut hyvin monenlaisiin tekstiilinvalmistusmenetelmiin tämän ajan kuluessa, en ollut perehtynyt kangasintarsiaan tekniikkana lainkaan ennen tätä ennallistustyötä. Tekniikassa kahdesta erivärisestä rispaantumattomasta villakankaasta leikataan täsmälleen samanlaiset kuviot. Leikkaamisen jälkeen leikatut kuviot vaihdetaan keskenään, jolloin tuloksena on kaksi samanlaista mutta vastakkaisin värein olevaa palaa - tässä työssä siis vihreä eläin sinisellä pohjalla ja sininen eläin vihreällä pohjalla. Palat yhdistettiin toisiinsa ja näistä palapareista muodostui lopulta kokonainen suuri peite. Uusi tekniikka kieltämättä aiheutti lieviä suorituspaineita, kun "harjoitteluvaraa" oli kovin vähän, mutta onneksi työryhmästämme oli suurin osa samassa tilanteessa ja saimme myös todella hyvän ohjeistuksen.

Vaikka ompelutyötä tehtiinkin pääasiassa yksin, intarsia oli mitä suurimmassa määrin ryhmätyö. Vertaistuki ennallistuksen tekijöiden kesken toimi loistavasti ja yhteydenpito oli tiivistä – olimme kaikki samassa veneessä ja jaoimme sosiaalisen median ryhmässämme yhtä lailla sekä innostukset ja onnistumiset että mokailut ja tuskastumiset. Ryhmähenki oli muutenkin loistava. Vaikka moni työryhmän jäsen tunsikin toisensa jo ennalta, työn etenemisen myötä tutustuivat toisiinsa myös jäsenet, jotka entuudestaan eivät toisiaan tunteneet.

Mielenkiintoisinta tässä työssä oli ehkä uuden tekniikan oppimisen lisäksi päästä seuraamaan aitiopaikalta sitä, miten tietous tekstiilistä kehittyi. Analyyseistä tipahteli tietoa pikkuhiljaa tulosten valmistuttua, muutamat analyysit antoivat hyvinkin odottamattomia tuloksia: alkuperäisessä työssä käytetty kullatuksi luultu nahka olikin hopeista, ompeluun käytetty lanka osoittautui pellavan sijaan silkiksi ja löytyipä työstä pieniä osia Suomen keskiajan oloissa hyvin harvinaista puuvillaakin. Tiiviin työskentelyrupeaman jälkeen seurannut valmiin tekstiilin julkistustilaisuus oli hyvin palkitseva ja suorastaan liikuttava. Valmiin tekstiilin näkeminen alkuperäisen vieressä oli mahtavaa, ja olin ilahtunut siitä, miten paljon mediahuomiota intarsiamme sai - historialliset tekstiilit ovat harvoin noin usein otsikoissa! Tämän jälkeen odotan mielenkiinnolla mahdollisia uusia yhteistyökuvioita museoiden kanssa, toivon sellaisia vielä tulevan.